Metallityöväen Liitto

3. Työehdot puristuksessa monelta suunnalta

Työehtojen turvaaminen on yhä haastavampaa talouden ja tuotannon globalisoituessa. Erityisesti teollisuudessa omistajat hakevat maailmanlaajuisesti parhaita toimintaedellytyksiä ja tuottoja, joka on johtanut yritysten siirtymiseen osittain tai kokonaan muihin maihin. Työnantajat vertaavat suomalaista kustannustasoa myös palkankorotusten osalta kilpailijamaihin.

Toinen merkittävä kehityssuunta on työnantajien näkökulman muuttuminen kansallisista tavoitteista, kuten julkisten palvelujen turvaamisesta, yrityskohtaisista intresseistä lähtevään oikeistolaisen talouspolitiikan ajamiseen.

Työnantajien muutettua strategiaansa työmarkkinoilla ei ole tehty tulopoliittisia tai keskitettyjä ratkaisuja, vaan on solmittu liittokohtaisia työehtosopimuksia. Tulopoliittisilla ratkaisuilla vaikutettiin kaikkien palkansaajien ansiokehitykseen ja työllisyyteen yhdistämällä palkka- ja veroratkaisuja.

Tulopoliittisista tai keskitetyistä ratkaisuista luopuminen on johtanut ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvallan heikkenemiseen talous-, työllisyys-, sosiaali- ja veropolitiikassa. Samaan aikaan hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen nk. kolmikantainen yhteistyö on heikentynyt ja tullut poliittisille suhdanteille alisteisemmaksi.

Elinkeinoelämän Keskusliitto EK on koordinoinut vahvasti työnantajapuolen sopimusneuvotteluja etenkin palkankorotustasojen osalta. Keskeinen rooli EK:ssa on ollut sen suurimmalla jäsenjärjestöllä Teknologiateollisuus ry:llä.

Palkansaajapuolella kolmen ammatillisen keskusjärjestön (SAK, STTK, Akava) on ollut entistä vaikeampi sopia yhteisistä tavoitteista. Myös SAK:n sisällä palkankorotustavoitteen tai muiden yhteisten tavoitteiden sopiminen on ollut vaikeaa. Työehtosopimusneuvotteluja teollisuudessa on pyritty koordinoimaan Teollisuuden Palkansaajien (TP) sisällä ja etenkin teollisuusaloittain työntekijä- ja toimihenkilöliittojen kesken, kuten metalliteollisuudessa. Koordinointi on toistaiseksi merkinnyt lähinnä tietojen vaihtamista.

Palkankorotusten koordinointia voidaan harjoittaa monella tavalla. Olennainen kysymys on, mikä sektori (vienti, yksityiset palvelut, julkinen) on ratkaisevassa roolissa palkankorotuksen tasoa määriteltäessä. Suomen hyvinvoinnin rahoituksen kannalta vientisektori on keskeisessä asemassa. Palkankorotukset, jotka heikentävät vientisektorin kilpailukykyä, vaarantaisivat myös hyvinvointivaltion ylläpitämisen edellytyksiä.

Metallityöväen liitto on käyttänyt palkankorotusvaatimusten mitoituksessa ns. palkkanormia. Sen mukaisesti työvoimakustannusten nousu (=sopimuskorotus + liukuma + sosiaaliturvamaksujen muutos + työajan lyhentämisen kustannusvaikutus) mitoitetaan yhtä suureksi kuin tuottavuuden kasvun ja Euroopan keskuspankin tavoiteinflaation summa. Lisäksi palkankorotuksen mitoituksessa otetaan huomioon työllisyystilanne. Jos metalliteollisuuden työllisyystilanne on heikko eli työttömiä on paljon, on palkankorotuksista tingitty.

 

Pohdittavaksi

1) Metallityöväen liiton liittokokous on perinteisesti (myös vuoden 2008 liittokokous) asettanut ensisijaiseksi tavoitteeksi tulopoliittisen kokonaisratkaisun. Onko tämä periaatelinjaus edelleen ajankohtainen?

2) Pitääkö ammattiliittojen palkkakoordinaation lähtökohdaksi ottaa vientisektorin palkkajohtajuus?

3) Mitkä ovat liittokohtaisten sopimusratkaisun hyödyt ja haitat?

4) Pitääkö Metallityöväen liiton ottaa jatkossakin huomioon alan työllisyystilanne palkankorotustavoitteita määriteltäessä?

5) Voidaanko Metallityöväen liiton sopimustoimintaa kehittää lisäämällä yhteistyötä muiden liittojen kanssa?

6) Mikä on keskusjärjestöjen rooli tulevaisuuden työehtosopimustoiminnassa? Mikä rooli on teollisuuden ammattiliittojen yhteistyöjärjestöllä Teollisuuden Palkansaajilla?

7) Tuleeko vientiteollisuuden ammattiliittojen, toimihenkilöliitot mukaan lukien, aloittaa selvitystyö yhteisen teollisuusliiton perustamiseksi?